Pekan kultavuodet Harriojalla – elämä, kullankaivuu ja Lapin erämaan tarinat 1990-luvulta

Kirjoitin ja kuvitin tämän artikkelin veljeni Pekan muistoksi. Pekka menehtyi nukkuessaan huhtikuussa 2026.

Pekka oli hyväsydäminen, herkkä ja auttavainen mies, joka kulki elämänsä läpi omalla hiljaisella tavallaan. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan kääntäneet selkäänsä, kun joku tarvitsi apua. Hän kantoi paljon, mutta antoi vielä enemmän.

Lapin erämaat ja kultahiekat vetivät Pekkaa puoleensa jo varhain. Ehkä hän etsi sieltä rikkautta, ehkä rauhaa, ehkä jotakin, mikä tekisi elämästä hieman kevyempää. Mutta ennen kaikkea hän etsi mahdollisuutta tehdä työtä, joka tuntui omalta.

Harriojan varrella Pekka löysi paikan, jossa aika kulki toisin. Kultahiekka ei luvannut helppoa elämää, mutta se antoi tilaa hengittää. Hän uskoi, että jos joskus löytäisi kultaa, se olisi jaettavaksi, ei itselle pidettäväksi — sellainen hän oli.

Pekka aloitti kullan kaivuun kaverinsa Markuksen kanssa aivan alusta, lapiohommina. He rakensivat itse rännit ja muut välineet, joita käsin tehtävässä kullan kaivuussa tarvittiin. Siinä oli jotakin hyvin heidän näköistään: tekemisen meininkiä, kekseliäisyyttä ja halua oppia kaikki itse.

Pari kesää kului käsinkaivuussa, ja vähitellen ajatus alkoi kasvaa – josko seuraava askel olisi koneellinen kaivuu. Se oli heille luonnollinen jatkumo, askel eteenpäin siinä työssä, johon he olivat jo sydämensä laittaneet..

Kullan konekaivuu alkaa Harriojalla

Muistan, kuinka veljeni kertoi, mitä kaikkea lupia ja järjestelyjä konekaivuu Lapissa vaati. Se oli oma maailmansa, täynnä sääntöjä ja käytäntöjä, joihin Pekka oli perehtynyt tarkasti. Hän oli käsistään niin taitava, että rakensi itse suuren rummun, jossa soraa rummutettiin ja pyöriteltiin ennen kuin se laskettiin rihroille.

Minä en enää tarkkaan muista enkä täysin ymmärrä koneiden toimintaa – se oli enemmän Pekan aluetta. Mutta onneksi kuvat kertovat sen, mitä sanat eivät tavoita. Ne näyttävät hänen kädenjälkensä, työnsä ja sen innon, jolla hän teki kaiken.

Kaikki tarvittavat laitteet vietiin Pekan kotoa Nakkilasta isolla lavetilla Kutturaan josta ne ajettiin ja siirrettiin Harriojalle. Matka oli pitkä ja monivaiheinen, talvikin oli välissä ja vaadittiin paljon työtä ja intoa saada kaikki valmiksi.

Perille päästyä piti rakentaa leiripaikka, paikka jossa voi olla, levätä ja huoltaa vaatteet sekä kaikki muu tarvittava. Se oli ensimmäinen askel: saada ympärille pieni oma tukikohta, jossa arki voisi pyöriä ja jossa päivän työt voisi laskea hetkeksi hartioilta.

Leiri syntyi vähitellen, pala kerrallaan. Pieniä käytännön ratkaisuja, jotka helpottivat elämää keskellä erämaata ja samalla se loi oman tunnelmansa. Siellä, kaukana kaikesta, oli jotakin rauhoittavaa. Kun ilta laskeutui ja päivän äänet vaimenivat, leiripaikka tuntui melkein kuin kodilta, sellaiselta väliaikaiselta pesältä, jossa oli hyvä olla ennen seuraavan päivän töitä.

Saunakin piti leiripaikalla olla, ja sitä varten oli saunan runko tehty valmiiksi. Pressu päälle ja kiuas sisään niin yksinkertaista ja niin toimivaa. Hyvät löylyt olivat taatut, vaikka oltiin keskellä erämaata.

Sauna oli enemmän kuin pelkkä peseytymispaikka. Se oli hetki hengähtää päivän töiden jälkeen, lämmitellä ja olla hiljaa omissa ajatuksissaan.

Viimein kaikki oli kunnossa, ja Pekka ja Markus pystyivät keskittymään varsinaiseen kaivuuhommaan. Leiri oli rakennettu, sauna ja koneet valmiina. Siitä alkoi heidän yhteinen työnsä Lapin maaperän kanssa – rauhallista, sitkeää ja omalla tavallaan palkitsevaa.

Tämä oli pieni tarina veljeni Pekan ja hänen kaivuutoverinsa Markuksen kultahommista. Molemmat ovat jo nukkuneet pois, mutta jäljellä ovat rakkaat muistot. Ne elävät kuvissa, tarinoissa ja niissä hetkissä, jotka palaavat mieleen kuin itsestään. Ja ehkä myös siinä hiljaisessa tunteessa, jonka tunnen aina, kun ajattelen heidän Lapin kesiään.

Vierailuni Lapissa veljeni luona

Vierailin Pekan ja Markuksen luona ystäväni Esan kanssa. Esalla oli olosuhteisiin sopiva auto, sillä Harriojan maasto vaati kulkupeliltä enemmän kuin tavallinen tieajo – kilometri toisensa jälkeen kivikkoa, mutaa ja jyrkkiä nousuja. Vierailun aikana saimme Esan kanssa nähdä läheltä, mitä kullan konekaivuu todella on, ja pääsimme itsekin kokeilemaan vaskoolilla kultahippujen etsimistä Harriojan pohjasta. Se oli meille molemmille elämys, sellainen hetki, joka jää mieleen.

Iltaisin kokoonnuimme nuotion äärelle. Tarinat kiersivät, tuli rätisi ja makkarat paistuivat.

Esan kanssa teimme myös pitkiä kävelyretkiä Harriojan ympäristöön. Yksi mieleenpainuvimmista oli matka Tolospäälle, jonne meitä johdatti pieni, kaunis puro vihreine sammalineen ja kirkkaine vesineen. Se oli kuin luonnon oma polku, joka johdatti meitä eteenpäin hiljaisuudessa.

Harriojan maasto ja ympäristö olivat minulle erityisen kiinnostavia, sillä etsin reissullani aiheita maalauksiini. Maisema avautui joka suunnasta omalla tavallaan: karuna, hiljaisena ja samalla täynnä yksityiskohtia, jotka jäivät mieleen kuin itsestään.

Seuraava kappale onkin omistettu Lapin luonnolle – sen kauneudelle, valolle ja niille hetkille, jotka tallentuivat valokuviin ja myöhemmin myös taiteeseeni.

Harriojan luonto ja Lapin tunnelma

Harrioja kulki alhaalla pienessä kurussa ja ilmasto siellä oli ihan erilainen, jotenkin kosteampi ja paljon lämpimämpi, tuuli ei osunut sinne yleensä koskaan.

Taidetta Lapista, Harriojan luonnosta

Kun nyt katson taaksepäin näihin muistoihin – Lapin maisemiin, Harriojan hiljaisuuteen ja niihin hetkiin, jotka sain viettää Pekan ja Markuksen kanssa – tunnen ennen kaikkea kiitollisuutta. Heidän työnsä, tarinansa ja yhdessä koetut hetket elävät yhä, eivät vain valokuvissa ja videoissa, vaan myös niissä maalauksissa, jotka ovat syntyneet vuosien varrella. Jokainen siveltimenveto on kuin pieni tervehdys menneisyydestä, muistutus siitä, että rakkaat ihmiset eivät koskaan katoa kokonaan.

Vaikka Pekka ja Markus ovat jo poissa, heidän jälkensä jäävät: Lapin maahan, tarinoihin ja niihin muistoihin, jotka palaavat mieleen silloin kun niitä eniten tarvitsee. Ja ehkä juuri siksi tämä artikkeli tuntuu tärkeältä – se on pieni kunnianosoitus heidän elämälleen, työlleen ja sille ystävyydelle ja veljeydelle, joka kantaa vieläkin.

Kiitos, kun luit artikkelini veljeni kullankaivuusta. Arvostan sitä enemmän kuin osaan sanoa. Veljeni menetys oli minulle raskas paikka. Hän oli minua seitsemän vuotta nuorempi, ja ehkä juuri siksi hänellä riitti vielä voimaa, intoa ja halua auttaa meitä kaikessa arjen konkreettisessa tekemisessä. Hän oli sellainen ihminen, joka ei koskaan jättänyt toista pulaan.

Pekka laittoi melkein joka ilta viestin ja kysyi, mitä Noormarkkuun kuuluu. Se oli hänen tapansa pitää yhteyttä – hiljainen, mutta lämmin. Nyt illat ovat oudon tyhjiä. Huomaan palaavani hänen muistoihinsa, siihen hänen hienoon, lempeään luonteeseensa. Kun ajattelen häntä, iltojen hiljaisuus ei tunnu enää yhtä raskaalta, ja jaksan taas kohdata uuden päivän.